Nyt on viimein aika siirtyä historian havinoista hieman erilaisiin maailmoihin ja ehkä joltain osin rauhallisempiin oloihin.

Historian havinaa tosiaan. Kaikkien edellisten historiaa käsittelevien kirjojen päälle oli vielä pakko lukea Onttosen ja Mannisen tv-käsikirjoitusten pohjalta luodut teokset Kun taivas repeää ja Taivas sinivalkoinen. Ne kertovat Suomen jatkosodasta ja toisaaltasodasta selviämisestä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun nämä kaksi tulivat televisioista, kun olin pieni tyttö, olin aivan haltioissani, sillä juuri silloin minua kiinnostivat hirveästi Suomen lähihistoria ja lotat (Lotta Svärd), joten jäin koukkuun kyseisiin sarjoihin. Nykyään ne voi onneksi lainata kirjastosta koska vain mielii.

Nyt siirryn kuitenkin aivan muihin maailmoihin ja sukellan lempi fantasiaani; Harry Potterin taikamaailmaan ja Tylypahkan maille. Aina ei ole tuntunut turvalliselta alkaa edes lukea Pottereita, sillä sen jälkeen ainakin seuraavat kaksi kuukautta ovat täyttä huulluutta. Kirjat on ahmittava mahdollisimman nopeasti, elokuvat katsottava uudelleen ja uudelleen ja Vuotiskessa roikuttava mahdollisimman paljon. Jotain hyötyäkin tästä fanaattisuudesta yleensä on. Silloin yleensä syntyy ficceihin jatkoa kuin itsestään, kun taas muuten saattaa välilä olla ettei saa mitään aikaiseksi. Ei ficcien tai minkään muun tekstin kanssa. Toivotaan nytkin, että saisin Row-tädiltä inspiraatiota kirjoittaa omia ficcejäni valmiimmaksi.

 Kuten lupailin, olen siirtynyt lukemieni kirjojen miljöössä ja ajassa lähemmäs nykyhistoriaamme. Laila Hirvisaaren Kannas -sarjan tapahtumat alkavat 1920-luvun puolessa välissä Suontaan kylässä, Valkjärven pitäjässä, keskellä kesään heräävää kaunista Karjalan kannasta. Kaksi ensimmäistä teosta, Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara, kertovat elämästä ennen sotia. Kolmas teos on Hylätyt talot, autiot pihat, joka sijoittuu kevääseen ja kesään 1944. Kylän naiset ovat palanneet evakosta takaisin kotikylään, kun taas yhtäkkiä joudutaan jättämään kaikki taakse, tällä kertaa ainiaaksi. Viimeiset kaksi kirjaa kertovat, miten ihmiset järjestävät elämäsä evakossa ja miten elämä rakentuu uusiin uomiin uusissa paikossa, vieraissa paikoissa. Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat, sijoittuvat vuosiin 1944-1945.

Tämä minun listani näyttää ja onkin täynnä historiaa, mutta kun en voi itselleni mitään. Olen aina lukenut ja ollut kiinnotunut historiasta, niin maailman kuin Suomenkin historiasta.

Kannas-sarjan jälkeen pidän varmaankin hieman taukoa - ainakin Hirvisaaresta, vaikkei hänen tuotannossaan olekaan mitään valittamista. Mutta kuten sanotaan, ei makeaa mahan täydeltä.  Vaikka ei minulla ole kyllä mitään ajatusta mitä seuraavaksi lukisin. No ehkä ehdin vielä seuraavan kolmen Kannas-sarjan kirjan ajan mietti tätä.

Nyt ollaan viikon verran lueskeltu kirjoja, eikä tunnu missään. :)

Päädyin Anna Vyrubovan muistelmien jälkeen lukemaan vanhoja tuttuja teoksia lempi(suomalaiselta)kirjailijaltani Laila Hirvisaarelta (ent. Hietamies). Ja kuinka ollakaan, olen niin vuosisatojen vaihteen Venäjän lumoissa, etten voinut pitää näppejäni erossa Hirvisaaren Sonja -sarjasta.

Viiden kirjan sarja sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Venäjän hoviin. Se kertoo ruhtinatar Sonjan tarinan aina tämän lapsuudesta ja nuoruudesta hovin läheisyydessä, ensimmäisen maailmansodan melskeeseen. Neljä ensimmäistä kirjaa kertovat Sonjasta (Sonja, Valkoakaasiat, Myrskypilvet, Satakielimetsä). Viides kirja kertoo nimensä mukaan nuoresta naisesta nimeltä Viktoria, mutta en halua paljastaa hänen osuuttaan Sonjan elämään, jos joku vaikka innostuu lukemaan kyseisiä kirjoja. Viimeinen kirja Viktoria sijoittuu vallankumouksien aikaan ja Neuvosto-Venäjän ensiaskeliin.

Nämä kirjat ovat aina kiinnostaneet minua, sillä niissä kuroutuu mielenkiintoisella tavalla yhteen mennyt ja tuleva. Kirjat perustuvat tositapahtumiin ja todellisiin henkilöihin, mutta myös paljon on fiktiivistä ja keksittyä. On mukava arvailla, mikä kaikki on täysin paikkaansa pitävää ja mikä ei.

Kaksi ensimmäistä opusta eivät jostain syystä kuulu suosikeihin. Saattaa johtua Sonjan nuoruudesta ja ehkä myös naiviudesta. Viimeiset kolme kirjaa ovat myös tapahtumallisesti mielenkiintoisempia ja rikkaampia kuin kaksi ensimmäistä. Tästä syystä usein, kuten nytkin, aloitan sarjan lukemisen Myrskypilvistä, jonka melkeinpä voisin nimetä lempikirjakseni tästä sarjasta. Tämän jälkeen yleensä etenen sarjassa kronologisesti, kunnes hyppään takaisin ensimmäiseen ja toiseen kirjaan.

Minun Luetut -listallani komeilevat siis jo kolme kirjaa ja tällä hetkellä luen neljättä; Viktoriaa. Kunhan saan Sonja -sarjan kolutuksi loppuun voi olla, että siirryn lähemmäksi Suomen historiaa. Vaikka vieläkin Laila Hirvisaaren parissa.

Uusi vuosi on taas käynnistynyt ja tämä uusi haaste saanut alkunsa. Tarkoituksena on sii lukea yli (tai ali) 100 kirjaa seuraavan vuoden aikana. Omalta listaltani tulee löytymään niin faktaa kuin fiktiota, fantasiasta huumoriin ja rakkausromaaneihin. Muutamia klassikoita aion myös vihdoin javiimein kahlata läpi! Myös pari pääsykoekirjaa pääsevät tälle listalle, se kun on välttämätön paha.

Aloitan tämän seuraavan vuoden kestävän urakan vanhalla tutullani, mutta en kuitenkaan lempiteoksellani. Kirja on muistelmateo 1990-luvun Venäjältä. Anna Virubova - Keisarinnan hovineiti (toim. Irmeli Viherjuuri) kertoo Anna Virubovan elämästä ja etenkin siitä ajasta, jonka hän vietti nuoruudessaan Venäjän keisari Nikolai II:n  vaimon Aleksandra Fjodorovnan hovineitinä. Muistelmissaan Anna kertoo elävästi sen aikaisesta hovin arjesta ja juhlista, keisarillisesta perheestä ja heidän iloistaan ja suruistaan, elämästä. Kirjan lähes 200 kuvaa ovat miltei kaikki Annan omasta arkistosta.

Tämä teos jaksaa aina vain uudelleen ja uudelleen vetää minua puoleensa, kuten mikä tähänsä Venäjän viimeiseen keisariperheeseen liittyvä opus. Tästä traagisen kohtalon kokeneesta perheestä on miltei tullut minulle pakkomielle viimeisen neljäntoista vuoden aikana. Kaikki alkoi siitä kun näin piirretyn elokuvan Anastasia. Näin olin koukussa Romanoveihin.

Kirja on sinällään kiinnostava, mutta Virubovan kirjoitustyyli on, kuten hän itsekin mainitsee, hieman hyppivä. Tekstiä on siis todella seurattava, jotta tietää kenestä tai mistä juuri nyt ja kohta puhutaan. Minua kiinnostavat eniten kuvat, jotka eivät ole kaikki niinkään hyvälaatuisia (ottaen huomioon, että ne on otettu vuosien 1905-1917 aikana), mutta jotka näyttävät totuuden.

Saa nähdä mihin kirjaan vajoan tämän jälkeen. Ehkä vihdoin ja viimein kaappaan käteeni Leo Tolstoin Anna Kareninan, jonka olen jo aloittanut varmaankin muutamia kymmeniä kertoja, ensimmäisen kerran ollessani 12-vuotias. Jos tänä vuonna pääsisin ensimmäistä kolmeakymmentä sivua pidemmälle. :)